Koti &Työllisyys - Perinteiden puolesta

Nyt ei olla anti vaan Pro. ProPerinne ja ProPaikallinen tuotanto.

Miksi? Ainakin työllisyyden, paikallisen elinvoiman ja ympäristön vuoksi. 

Kokemus suomalaisuudesta ja sana paikallisten perinteiden puolesta

Olen sitä sukupolvea joka sai mahdollisuuden nuorena matkustella ns. pakettimatkoilla maailmalle ja hakeuduimme tietenkin aurinkoon. 1980 ja 90 -luvulla palkat olivat vielä pieniä. Lyhyellä lomalla ja pienellä palkalla ei lähdetty kuuhun vaan jonnekin sopivan kauaksi, jossa on lämmintä, valoisaa, hyvää ruokaa, rauha maassa ja turvallista liikkua. Tutkittiin Etelä-Euroopan turistikohteet, niiden ruokakulttuuria, taiteita ja opeteltiin jopa kieltä. Pikkuhiljaa matkat suuntautuivat myös muihin maihin ja kaupunkeihin.

Pidin matkustelusta mutta huomasin myös palaavani mielelläni takaisin Suomeen. Lomalla on kiva irroittautua ja mennä valmiiseen ruokapöytään - mutta koti on Suomessa ja sen kylmässä ilmastossa. Huomasin myös eron siinä, miten eri maissa käytetään yhteisiä verovaroja yhteiseen hyvään ja näin suomalaisen yhteiskunnan jotenkin ehkä rahallisesti köyhäksi tai lähes romanttisen keskiluokkaiseksi, mutta näin siinä myös paljon mahdollisuuksia, jotka luodaan yhteisvastuulla ja asenteella.

Perustettu yhteinen tukiverkko

Näin arvokkaaksi sen, että Suomeen on ylipäätään nähty tarpeelliseksi perustaa yhteistä infraa, tasa-arvoon pyrkivää yhteiskuntaa, sellaiseksi että se tukee ihmistä tilapäisessä hädässä ja että suomalainen koulutusjärjestelmä antaa mahdollisuuden ponnistaa luokkaeroista huolimatta. Siis periaatteessa. Koulutusjärjestelmä on kuin tie tai seinät jotka ohjaavat, mutta tämän lisäksi yksilöllä on itsellään vastuu omasta panoksesta ja ponnistuksesta. Tietenkin - hän on oman elämänsä voimavara.  Niin - peruskoululla ja vahvalla regulaatiolla on myös passivoiva vaikutus. 

Se yhteiskunta, oli luotu suomalaisella jääräpäisyydellä ja kertyneellä kokemuksella.  Eihän Suomi näyttänyt edes 80 -luvulla rikkaalta. Yksittäinen ihminen saattoi olla rahallisesti rikas, mutta yhteiskunta oli melko köyhä. Vauraus perustui ohueen mutta tasaiseen verokertymään ja erityisesti miten se käytettiin. 

Keskustelimme erään irlantilaisen vaihto-opiskelijan kanssa  2000 -luvun taitteessa näistä havaituista eroista koska olimme jo asuneet toistemme maissa ja havainneet näitä eroja. Hän esim. arvosti ja ihasteli Suomeen luotua terveydenhultojärjestelmää, joka ei periaatteessa jätä ketään ulos -  vaan apua löytyy aina. Kerroin, että se on hieno järjestelmä mutta kerroin myös sen heikkouksista. Hän ymmärsi ne ja hän kertoi miten asiat ovat esim. Irlannissa. 

Irlanti on kuvankaunis maa ja meillä on joitain samankaltaisuuksia, joskin myös eroja. Tunnen Irlannin historiaa ja vaikka heistä pohjoismaat näyttivät silloin ehkä jopa vaurailta, pidin Suomen taloutta hyvin hauraana. Kerroin myös syyn. Suomi oli siihen asti hyvin keskiluokkainen ja talous pyöri ohuen mutta tasaisen veronkannon varassa.  Eikä siinä ole mitään pahaa, jos siitä pidetään huolta. Julkisen talouden johto ei voinut olla raskas, koska julkisen avun ja talouden funktio oli olla tukena, kansalaisten apuna, kansalaisten luomana rakenteena. Jos sitä verrataan alukseen: sen kapteeni ei voi olla ylipalkattu itseisarvo ja stara, jos itse alus on luotu yhteisillä varoilla ja sen aluksen tarkoitus on olla hengenpelastajana. Valtion työntekijöillä sanottiin olevan pitkä mutta kapea leipä. Ihan hyvä, se toi tietynlaisen vakauden tähän hommaan (myös paikallisesti). Koko tukijärjestelmä oli luotu vuosien saatossa, tilapäiseksi avuksi. Ymmärsin myös, että sen vakauden säilyttäminen edellytti yhteisten asioiden hoitajalta tiettyä moraalia ja asennetta. Käsitystä siitä, mitä he ovat tekemässä. 

Mitä kauemmaksi matkustin, sitä selkeämmin pohjoismaat erottuivat kauempaa katsottuna omana kultturialueenaan. Olin iloinen pohjoismaista, erityisesti sen koulutusrakenteesta, tutkimuskulttuurista, joskus ehkä näennäisestä avoimuudesta, rehellisyydestä ja erityisesti rauhasta. Tunsin ylpeyttä siitä, että olin syntynyt sinne, ehkä köyhän mutta jääräpäisen kansan joukkoon ja olin saanut kasvaa siinä ympäristössä. Kielessä eli silloin slogan, että oli lottovoitto syntyä Suomeen.  

Pohjoismaiden juhlapyhissä on yhtäaikaa läsnä sekä pakanallinen alkuperä, että kristillinen uudempi verho peittämässä sen alkuperää. Eikä se kulttuuri, aika ja paikka ollut silloinkaan täydellinen, ei peloton, eikä edes suojassa maailmanpolitiikalta, mutta omilla huudeilla oli turvallista kävellä ja Suomen talous näytti siltä, että töitä ja koulutusta riittäisi myös tulevaisuudessa - jotta ihminen voisi pärjätä omillaan. Sossuun meneminen oli vielä silloin häpeällistä. Ihmisen tuli pärjätä omillaan, kerätä vaikka kaalia jos muuta työtä ei ole. Jostain piti aloittaa, ei voinut jäädä kotiin makaamaan. Mitään ei saanut, ellei jostain aloittanut. Ensimmäiset palkat olivat pieniä, mutta niillä saattoi jo maksaa bussilipun kouluun ja työkokemus johti vakituiseen työpaikkaan.  Siihen aikaan lautanen syötiin tyhjäksi, eikä ruoalla saanut leikkiä. Otat vain sen mitä jaksat syödä. Asioita joita sodanjälkeinen sukupolvi opetti lapsilleen. Horisontti ja odotukset ovat todella muuttuneet noista ajoista. 

Keskustelin jossain vaiheessa eri maista tulevien opiskelukavereiden kanssa myös esim. siitä, mitä kulttuurisia juhlapyhiä ja niihin  liittyviä traditioita heillä on. Huomasimme, että eurooppalaisilla on paljon samankaltaisia traditioita mutta myös eroavaisuuksia. Juhlapyhien juuret näyttivät olevan hyvin samankaltaisessa pakanallisissa perinteissä ja sen uudemmat kerrokset ovat nykyisten sukupolvien ja uskontojen luomia paikallisia lisäyksiä. Tervehdimme niitä kaikkia tasapuolisesti ilolla ja jokainen sai pitää omat rakkaat muistonsa sydämessään ja kunnioitimme toisiamme sellaisenaan. 

Olin iloinen suomalaisen kulttuurin oudoista ihanista pienistä peikoista (niitä on monissa muissakin kulttureissa eri nimillä), pakanaperinteestä, keskikesän auringosta joka ei laske ollenkaan, liian pitkästä talvesta jolloin aurinkoa ei näy ollenkaan, rauhaa arvostavasta kulttuurista, erikoisen kuuloisesta kielestä ja varsinkin sen sisusta. Suomessa on aina ollut väestön liikettä maan sisällä, täältä on muutettu  pois ja tänne on tultu. Sen näkee perimässä. Kuuntelin vuosia sitten radiosta haastattelua, jossa pohdittiin tätä muuttoliikettä ja miten toistaiseksi tänne tulleet eri kansallisuudet ovat toistaiseksi ottaneet yhteiseksi vieraaksi kielekseen kuitenkin suomenkielen. Miksi tänne on tultu? Ainakin rauhan ja vapauden vuoksi. 

En tuntenut koskaan Suomea pieneksi tai huonommaksi ja ymmärsin myös olevani monelle ensimmäinen suomalaistuttavuus, joten myös jonkinlaisessa mallin vastuussa, siitä millaisia olemme.  Suomi oli niissä keskusteluissa yksi muiden joukossa. 

Mistä huono itsetunto suomalaisuudesta johtuu?

Tiedän ja tunnistan suomalaisessa kulttuurissa asuvan jonkinlaisen huonon itsetunnon omasta maasta ja sen asemasta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt sitä. Jos niin ajattelee,  niin ei näe tämän mittaluokan etuja tässä ajassa ja paikassa, eikä oikeastaan arvosta sitä tietoa, mitä tässä maassa elämällä ja kokemalla on saavutettu. Maassa saattaa olla vähemmän väkeä, mutta tämä jääräpäinen pieni kansa on luonut rauhalla ja maltilla itselleen sivistyneen kulttuurin, ja vain oikeanlaisella sivistyneellä sydämellä on mahdollisuus selvitä muutosten tuulista. Se säilyttävä ja rakentava voima tulee nähdäkseni arvostuksesta ja halusta säilyttää tietyt asiat. Ei itseinhosta eikä haluta purkaa se mikä on hyvää, eikä varsinkaan sokeasta inhosta tuhota perinteitä jotka ovat tärkeitä yksilölle ja yhteisölle. Sen perusta on ymmärryksessä miten tämä yhteiskunta tässä maassa on luotu ja miten toimitaan jos mielitään pitää se edes olemassa. Mikään maa ei ole täydellinen ja jokaisessa maassa näkyy sen historia - sen olemisessa, toiminnassa ja päätöksenteossa. 

Näiden keskustelujen pohjalta heräsin ajattelemaan, mikä oli luonut mahdollisuuden sille suomalaiselle sivistykselle ja kehitykselle, jolle tulevaisuus näytti olevan auki ja jolla oli kaikki mahdollisuudet? Ei Suomi näyttänyt silloinkaan 2000 -luvun alussa, eikä varsinkaan nyt rikkaalta. Jokainen tajuaa, että jos kokonaisen maan talous on pyörinyt keskiluokan tuloilla ja tällä maksajien määrällä - se on hyvin hauras.  Suomi oli ns. parhaimmillaankin hyvin keskiluokkainen ja tyytyväinen siihen tilaansa. Ei niin, että siihen tilaan pitäisi jäädä lopullisesti vaan siitä oli ihan hyvä ponnistaa.

Miten tämä säilytetään? Paikallisten erojen luoma hyöty

Mikä pitää tämän koossa? Alue- ja paikallispolitiikka? Ihmisen halu kehittää yhdessä  paikallisten kanssa omaa aluettaan ja tietynlainen kotiseuturakkaus?  Halu säilyttää kyläkoulut ja luoda tukiverkostoa myös syrjäseutujen asukkaille? Tekniikka luo siihen jopa mahdollisuudet. Suomalaiset rakastavat luontoaan ja harvaanasuttua tilaansa - yhdessä toisten kanssa. Etäisyyksistä huolimatta, täällä tunnetaan yhteenkuuluvuutta kielellisesti, arvostetaan paikallisia juhla- ja ruokaperinteitä, rakastetaan joka vuosi yllättävää talvikeliä, ihmiset tapaavat silti toisiaan ainakin markkinoilla ja täällä rakastetaan jopa tavallisuutta ja tasaisuutta. Kollektiivinen ”tuomio” komentaa aika äkkiä, jos joku tekee pahojaan tai keulii yhteisestä hyvästä itselleen jotain ansiottomasti. 

Ja miksi ei? Mitä pahaa on kotiseuturakkaudessa? Miksi niitä eroja ei saisi arvostaa? Tässä ajassa, jota leimaa levottomuus, arvostan todella jos joku on saanut asua ja elää edes kahden sukupolven ajan samassa kylässä, josta hän tuntee lähes kaikki, koska hän on ollut  siellä myös töissä. Se sama rakkaus paikallisuuteen saa ihmiset luomaan paikallisia palveluita, joulumarkkinoita, talkooporukoita ja mahdollisia persoonallisia turistinähtävyyksiä, jotta kylässä olisi myös tulovirtaa. Kyläyhdistys tutkii mikä on paikallista ja tekee sen näkyväksi ja aistittavaksi kokemukseksi.  

Niinhän sen pitääkin olla. Esimerkiksi Kuopioon menevä suomalaisturisti saattaa äkkiä miettiä, mistä hän saa kalakukkoa - ravintolasta vai torikahviosta? Ja voi - jos jäkkkäriksi saisi vielä kahvia.  Itä-Suomessa on karjalanpiirakat, lörtsyt ja kuvan kauniit maisemat. Pohjois-Suomessa on tietenkin Joulupukki, revontulet, pororuokaa ja upea saamelaiskulttuuri. Länsi-Suomessa on kaunista rantaviivaa, tasaista peltomaisemaa ja ihanan kovapäiset pohjalaiset. Kyllä suomalainen keksii. 

Jos ei ole mitään erityistä, ainahan voi perustaa kaupan, ison kaupan ja sen pihalle jonkin lamppukaaren - jotta näkyy. 

(Suomalaisessa kateuskulttuurissa on kuulemma eroja ja joku kertoi, että kun pohjalainen on kateellinen, se sanoo ”mulle kans” ja se tekee sen itselleen ottamatta toiselta pois. En tiedä onko totta, mutta periaatteessa kuulosti hyvältä.)

Niillä erilaisilla perinneruoilla, keksinnöillä, osaamisella ja nähtävyyksillä luodaan kesäturismia, ruoka- ja runokirjoja, paikallinen leipomo, ravintoloita, liikelämää, myytäviä käsitöitä  ja vientituotteita. 

Jos kaikki ovat yhtä ja samaa eurooppalaista bulkkia - ei ole enää mitään liikettä edes pintavesissä. Kaikki pysähtyy. 

Tämä kirjoitus on ehdottomasti kukka ja kannatus suomalaiselle ruoalle, kekseliäisyydelle, paikalliselle tuotannolle, taiteelle, kulttuurille, rauhalle, jääräpäisyydelle, sisulle, Suomen sisäisille kulttuurieroille ja kaikille täällä hengeileville. 

Suomi täyttää 100 vuotta, mutta tämä maa on huomattavasti vanhempi ja sillä on vanha kulttuuri. Tutkikaa Kalevalaa, siellä on hyvin vanha ihastuttava luomiskertomus ja näkemys siitä, miten vanha kansa opetti tällä alueella jo kauan sitten nuoremmilleen moraalia, etiikkaa ja arvostusta. Ne tarinat ovat hyvin, hyvin, hyvin vanhoja. Se perinne ja ne opit elävät tämän ajan kansan tavassa olla ja elää. 

Jos kansalla ei ole muistia, se lakkaa olemasta. Miten tämä säilytetään? Ainakin perinteillä, arvostuksella ja mielestäni lähihistoriaa pitäisi opettaa jotenkin eritavalla. Taloushistorian opetuksen sisältö pitäisi uudistaa ja kohderyhmä pitäisi jotenkin miettiä laajemmin. 

Demokratia säilyy jos sen tulta pidetään aktiivisesti elossa. Suomi ei startannut siitä, kun netti käynnistettiin eikä se lakkaa olemasta vaikka se suljettaisiin.

7.11.2017

*********

Hakusanat: Suomi 100, kotiseuturakkaus, perinteet, paikallisuus, asutus, suomalaisuus, ylpeys, arvostus,